Matikkatarinani – Maria Luokkanen

Matikka lapsesta asti arjen apuna

Kaikki alkoi peukalosta. Siitä se siirtyi etusormeen ja voi sitä ilon määrää, kun osasi laskea jo kahteen. Pikkuhiljaa oli kummankin käden sormet mukana laskupuuhissa ja ei mennyt kauaakaan, että mukaan tulivat varpaatkin. Äiti, sormia ja varpaita on yhteensä kaksikymmentä! Oma matikkatarinani alkoi jo pienenä, vain muutaman vuoden ikäisenä eikä loppua näy (ja hyvä näin).

Vaikka matikka on joskus todella turhauttavaa, on siitä ollut oman tarinani kannalta äärettömän paljon hyötyä. Miten muuten kaupassa olisin osannut laskea, paljonko tarjousjuustolle jäi hintaa 30% alennuksen jälkeen tai kuinka olisin kyennyt mittaamaan oikean kulman penkkiin, jota olen tekemässä ystävälleni lahjaksi? Kuinka pärjäisin, jos en tietäisi, kuinka pitkä on kilometri tai paljonko tarvitsen aikaa lähikaupunkiin ajamiseen vaaleanpunaisella skootterillani 45 kilometrin tuntinopeudella? Ja jos tämä hempeä menopelini kuluttaa viisi litraa 160 kilometrin aikana, paljonko tulee tankata 35 kilometrin matkaa varten? Kuinka ikinä olisin voinut seurata kakkureseptiä (saatika tehdä vain puolikkaan annoksen) ilman matikkaa? Minäpä kerron, en mitenkään.

Ensimmäisillä luokilla elämäni ollessa yhtä yksinkertaista kuin helpoimmat yhteenlaskut ei matikan hyötyä tullut ajatelleeksi. Se oli ja on edelleenkin niin suuri osa arkipäivää, ettei sitä edes välttämättä tiedosta. Ylemmille luokille siirtyessäni aloin innostua matikan tuomista haasteista toden teolla ja siitä, että huomasin tarvitsevani sitä joskus arjen yllättävissäkin tilanteissa. Montako kertaa ehdin laskemaan tämän rinteen, ennen kuin hissit sulkeutuvat? Kuinka suuri kakun halkaisijan täytyy olla, että se riittäisi 25 henkilölle? Ja samoin kuin matikantehtävät, myös elämä hankaloitui. Tuli ikää ja tuli vastuuta. ”Paljonko sinun tulee tehdä töitä ja millä tuntipalkalla, jotta saat mopokorttirahat kerättyä seitsemässä kuukaudessa?” Yhdeksännen luokan päätteeksi matikasta jäi päättötodistukseen kymppi, sata prosenttia. Ihan hyödyllinenhän tuo oli, osasinpahan laskea keskiarvon.

Nyt lukiossa ollessani olen tullut tulokseen, että siitä päättötodistuksen kympistä ei suunta ole ainakaan ylöspäin kuin ylöspäin aukeavalla paraabelilla. Kuin negatiivinen kulmakerroin, omankin matematiikan opiskeluni suora on menossa alaspäin (onneksi ei vielä ainakaan kovin jyrkästi) omassa pikkuisessa koordinaatistossani. Aina ei ymmärrä, mutta flow-tilan saavuttaa silti! Matikka on yksi lempiaineistani, vaikka se tuottaakin jonkin verran haasteita tätä nykyä. Kaikkea oppimaani en tule tarvitsemaan tulevaisuudessa, mutta tulevana lähihoitajana ja myöhemmin sairaanhoitajana tulen tarvitsemaan matikkaa esimerkiksi lääkelaskuissa. Olisi potilaan kannalta melko ikävää, jos matikka ei olisi minulle merkityksellistä tai tärkeää, lääkeaineet eivät nimittäin ole yhtä leikin asia kuin sokerin määrä pullataikinassa. Mitähän muuta tulevaisuus tuo tullessaan matikan osalta – sitä en tiedä vielä – sillä matikkatarinani on vasta alussa.