3. Palkinnon saanut – Sofia Patama

Kaksinaamainen matematiikka

Pidän itseäni melko tasapainoisena ihmisenä, mutta matematiikka nostaa helposti voimakkaitakin tunteita pintaan. Lukuisat vektorien ja puolisuunnikkaiden kanssa vietetyt illat aiheuttivat unettomia öitä, vihan tunteita, hermoromahduksia, mutta ihme kyllä ei yhtäkään suhderikkoa. Ihmishirviö, joka minussa syntyy, kun en saa selville ympyrälieriön muotoisen juustopaketin tilavuutta, on aina ymmärretty. Läheiset ymmärtävät pitkän matematiikan luoman painolastin ja arvostavat sitä. Arvostavat minua, kun olen ottanut haasteen vastaan. Jonain päivänä toivon itsekin kykeneväni kunnioittamaan ponnistelujani enemmän.

Matematiikka on tarjonnut heikkojen hetkien lisäksi myönteisiäkin kokemuksia. Oli aikoja, jolloin en tahtonut maailman muuttuvan kaksiulotteiseksi, jotta geometrian tehtävät helpottuisivat. Oli oppitunteja, jolloin jopa nauroin tunnilla. Matemaattiset vitsit ovat aika latteita makuuni, mutta tunnit itse voivat olla hauskojakin. Ystäväni osaa tehdä epätoivoisestakin tilanteesta huvittavan. Mieleni on tehnyt itkeä osaamattomuuttani, mutta myös nauraa samalle aiheelle. ”Tämä on niin yksinkertaista, että lapsikin sen osaa!” Ei tämä lapsi, ei tänään, ehkä huomenna, toivottavasti kokeessa.

Mikään ei voita sitä onnistumisen tunnetta, joka seuraa pitkän laskutoimituksen tarkistamisen jälkeen ja vastaus on oikein. Vastaavasti puolitoista tuntia kestänyt ratkominen, joka päättyy kolmella merkitsevällä numerolla, viidellä kilolla ja kahdeksalla hehtaarilla väärään tulokseen, on masentavimpia asioita, mitä maa päällään kantaa. Kuitenkin, etenkin vaativien laskujen oivaltaminen voi nostaa mielialan kattoon jopa useiksi päiviksi.

Ensin vihasin vektoreita. En ymmärtänyt niiden kieltä, en tahtonut ymmärtää. Lopulta aloin lämmetä kynästäni lentäville nuolille. Olimme kuin romanttisen komedian epätodennäköinen pari, joka lopussa päätyy yhteen. Kurssi on jo kaukana takanapäin, mutta minulla on todistuksessani kaksi numeroa, jotka voisivat ilmentyä totuustaulussakin, kertomassa lämpimästä suhteestamme.

Mikäli matematiikan pukisi romaanin asuun ja asettaisi kahden kannen väliin, olisi kyseessä teos, joka saisi kriitikot hurmioon. Jokainen lukija kokisi sen omalla tavallaan, kuten minkä tahansa romaanin. Sitä kuvailtaisiin lapselliseksi, vaikealukuiseksi, sekavaksi, kauniiksi, hauskaksi, synkäksi. Kriitikot luonnehtisivat sitä vuosituhannen tunteikkaimmaksi teokseksi. Sen aiheuttamat tunnekuohut nähtäisiin niin tehokkaiksi, että teoksia alettaisiin hyödyntää yhteiskunnallisiin tarkoitusperiin. Masentuneita hoidettaisiin tunnerikkailla kirjoituksilla, jotkut jopa perustaisivat kultinomaisen ihailijakerhon, jonka jäsenet tunnettaisiin kirjan mukaan matemaatikkoina.

Jotkut vaatisivat kirjoittajaa tilille: oliko Alkul Uku:lla ja Säännöl li Nenluku:lla ääretön määrä kaksoisolentoja? Tiedottomuus vaivaisi myös osalle selvien juonenkäänteiden kesken: toiset käsittivät, että Diskriminantti oli neljävuotias lapsi, toiset näkivät hänet 78-vuotiaana eläkeläisenä. Miten neljän henkilön seurue palasi Juuresta kahden voimin? Kiistely ajaisi ihmiset hulluuteen.

Näen matematiikan ystävänäni ja vihollisenani. Ymmärrrän sitä ajoittain täysin, mutta useimmiten tulkitsen sitä väärin. Se kuitenkin kohtelee minua aina samoin. Sillä on aina varma vastaus kysymykseen, jonka sille esitän. Se ei yritä miellyttää minua, vaikka se on olemassa minua varten, hyödykseni. Tarvitsemme toisiamme. Se on tautologia.