1. Palkinnon saanut – Linda Laine

Rakastaa, ei rakasta…

Matematiikkaa joko vihataan tai rakastetaan. Sanoisin kallistuvani itse rakastajien puolelle. Toisaalta suhdettani matematiikkaan voisi verrata kuvaukseen pitkästä avioliitosta. Matkani matematiikan kanssa on vuorotellen ylä- ja alamäkeä. On päiviä jolloin en voi sietää matikkaa. Edes yksinkertaisimmat laskut eivät tahdo onnistua. Useimmiten laskeminen kuitenkin sujuu ja pohjimmiltani pidän matematiikasta.

Olen oppinut matematiikan parissa hurjasti. Trigonometriaa, yhtälöparin ratkaisutavan ja monia muita matemaattisesti ajatellen hyödyllisiä taitoja. Niiden ohella olen kuitenkin hoksannut ja oppinut asioita ja taitoja, jotka eivät varsinaisesti kuulu matematiikan oppimäärään. Matematiikka on pakottanut minut sietämään pettymyksiä. Se on osoittanut minulle työnteon merkityksen ja auttanut ymmärtämään, miten virheet ovat ikävä ja välttämätön paha, mutta samalla hyvin kallisarvoisia ja tarpeellisia. Aivan viime aikoina olen huomannut unen merkityksen ja yrittänyt tolkuttaa itselleni, ettei rättiväsyneenä kannata tehdä läksyjä. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

Ensimmäinen suuri pettymykseni matematiikan saralla tuli neljännellä luokalla, kun sain matematiikan kokeesta kahdeksikon. Ei ehkä kuulosta pahalta, mutta 11-vuotiaalle ”kympin tytölle” se oli aikoinaan järkytys. Seuraavaa koetta varten opiskelin edellistäkin ahkerammin, ja kyllähän sieltä kymppi muistaakseni tulikin.

Yläkoulussa matematiikka oli minulle lasten leikkiä. Tehtävät tuntuivat yksinkertaisilta eivätkä opettajat vaatineet ihmeitä. Tunneilla lähinnä tylsistyin, kun opettaja selitti rautalangasta vääntämällä laskuja, joiden ratkaisuja pidin mutkattomina.
Kuilu yläkoulun ja lukion välissä oli suuri. Enää tehtävien ratkaiseminen ei ole itsestäänselvyys. Töitä on todella tehtävä, jos meinaa pysyä mukana kiitettävin arvosanoin. Joidenkin tehtävien ratkaiseminen vaatii kymmeniä mietintäkertoja ja voi viedä päiviä. Joskus edellisenä päivänä liki mahdottomalta tuntuva tehtävä ratkeaa hyvin nukutun yön jälkeen hetkessä. Juuri tämä kiehtoo minua matematiikassa. En löydä oppikirjasta suoria vastauksia, kuten en myöskään muutoin lähes kaikkitietävästä Googlesta. Joudun itse pohtimaan ja miettimään ratkaisua. Saan parhaat onnistumisen tunteet juuri vaikeimmista tehtävistä. Tietenkin tuntuu hyvältä, jos osaan ratkaista tehtävän suorilta käsin ilman suurempaa pohdintaa, mutta sitäkin paremmalta tuntuu, jos lasku aiheuttaa aluksia ainoastaan turhautumista, mutta lopulta osaan ratkaista sen.

Viime syksynä sain käsiini MAOL-taulukkokirjan. Kun ymmärsin, että voin aina tarkistaa kaavat taulukkokirjasta, olin huojentunut. Voin nykyisin keskittyä tehtävien ratkaisemiseen ja ongelmanratkaisukykyni kehittämiseen sen sijaan, että murehtisin osaanko varmasti jokaisen kaavan ulkoa. Kutsunkin taulukkokirjaa nykyisin parhaaksi ystäväkseni heti oikeiden ystävieni jälkeen. Olen matematiikassa halunnut aina mieluummin ymmärtää kuin opetella ulkoa. Koen, että tämä periaate on auttanut minua huomattavasti. Tiedon soveltaminen erityyppisiin tehtäviin on luontevampaa, kun ymmärtää miksi sääntö menee niin kuin menee, eikä ole vain opetellut sitä ulkoa.
Minulla ei ole vielä aavistustakaan tulevaisuuden ammatistani. Kattavalla matematiikan opiskelulla pidän kaikki ovet avoinna sekä annan itselleni onnistumisen kokemuksia ja opin uutta itsestäni. Matematiikka tulee joka tapauksessa olemaan osa minun ja kaikkien muidenkin elämää. Yhdessä, kunnes kuolema meidät erottaa.